Istun itsekseni huoneessani ja kirjoitan tätä blogia ensimmäistä kertaa. Taustalla soi U2:n kokoelmalevy, jota olen kuunnellut enemmän kuin tarpeeksi viimeisen puolen vuoden aikana. En ole koskaan ymmärtänyt, mikä heidän musiikissaan on niin erikoista, kunnes yhtäkkiä vuosi sitten hurahdin. Kuin salama kirkkaalta taivaalta U2 singahti Coldplayn rinnalle lempibändikseni. Ja vaikka voisin kuunnella U2:sta aamusta iltaan, en edes ollut Helsingin konsertissa heilumassa ja huitomassa, koska olin samaan aikaan töissä. Täällä Virossa.
Asun täällä kolmatta vuotta. Tulin töiden perässä eikä niille töille loppua näy. Lähdin alunperin muutamaksi kuukaudeksi, sitten vuodeksi ja tässä sitä yhä ollaan. Ja mikäs täällä ollessa! Tietyistä kulttuurieroista huolimatta koen nykyisen asuinpaikkani kodikseni ja olen kiintynyt moniin ihmisiin ja asioihin siinä määrin, että kun aikanaan muutan takaisin Suomeen, luopuminen tulee olemaan vaikeaa. Olen saanut hirveästi uusia ystäviä, joista tosin vain muutama on virolainen. Se sitten taas johtuu monikulttuurisesta työpaikastani, joka pitää minut kiireisenä suurimman osan valveillaoloni ajasta. Tuo seikka sitten taas johtaa siihen, etten tunne juurikaan ihmisiä työpaikkani ulkopuolelta. Tuntemieni paikallisten määrä on hävettävän pieni. Ketjureaktion omaisesti tämä kaikki on johtanut siihen, etten ole oppinut vironkieltä. Jo toinen syy hävetä. Hädän edessä saan soperrettua jotakin suomen ja viron välimaastosta, mutta kielitaidosta ei voi puhua. Kaupassa pärjään sanomalla ”tere”, ”aitäh” ja ”nägemist”. Englantia sen sijaan olen oppinut puhumaan enemmän tai vähemmän sujuvasti ja sanastoni on karttunut roimasti. Ei sillä, että se heikko olisi ollut entuudestaankaan. Kämppiksenikin on englantilainen.
Blogini nimi symboloi sitä puolta minussa, joka on kamppaillut ruoan kanssa kymmenen vuotta kahdestakymmenestäviidestä. Tulen luultavasti käsittelemään blogissani tätäkin aihetta jonkin verran. Ottaen huomioon, ettei suhtautumiseni ruokaan ole ollut millään tasolla normaali kymmeneen vuoteen, en näe anoreksiassa tai muissakaan syömishäiriössä mitään ihannoitavaa. Viittaan tällä kaikkiin niihin blogeihin, jotka kannustavat anorektiseen käyttäytymiseen ja jakelevat itsetuhoisia laihdutusvinkkejä. Kyllä minullakin on keinoni päästä eroon kiloista, mutta juuri niiden kyseenalaisen luonteen vuoksi en lausu niitä ääneen kellekään. Omalla kohdallani pahin on jo takana, mutta koska taipumus syömishäiriöihin ei tuosta vain katoa, saan olla aina varovainen. Juuri tällä hetkellä olen valitettavasti ottanut pienen askeleen takapakkia, mikä saa minut ahdistuneeksi. Ja koska olen täysin tietoinen tilanteestani, mutta kamppailen sen kontrolloimisessa, olen melko ristiriitaisissa tunnelmissa. Tämänhetkinen syömisahdistukseni oli itse asiassa osasyy aloittaa tämä blogi. Ajattelin, että jos minulla on mustaa valkoisella, ehkä havahdun todellisuuteen ja tajuan, mitä olen taas tekemässä ja heittämässä hukkaan. Ja ehkä sitten yrittäisin enemmän.
Elän kaukosuhteessa ja tilanne on ihan uusi. Ei suhde, sitä on kestänyt jo monta vuotta, mutta sen muuttuminen kaukosuhteeksi on tapahtunut ihan hiljattain. Olen toistaiseksi kestänyt tilanteen yllättävän hyvin, joskin ikävä on kova. Nukkuminen yksin on vaikeaa. Olen aina ollut loistava nukkuja ja nyt yhtäkkiä en enää osaa. Luulen kyllä, että opin taas hiljalleen, kun totun uuteen tilanteeseen. Nukkumisesta puheen ollen, se taitaa olla seuraava ohjelmanumero. Piilolinssini kuivuvat silmiini eikä järki enää erota pistettä huutomerkistä, muusta puhumattakaan.
Ensimmäinen merkintä kirjoitettu ja pikainen syväluotaus elämääni suoritettu. Seuraavaan kertaan!