Tämä on ollut hyvä päivä. Heräsin kymmeneltä kännykän herätyskellon hiljalleen voimistuvaan pirinään. Ikään kuin herääminen olisi jotenkin tuskattomampaa, kun kännykkä aloittaa mölinänsä vähitellen voimistuen. Lopputulos on joka tapauksessa paniikinomainen tarve saada se laatikko vaiennettua. Söin tavanomaisen aamiaiseni omassa rauhallisessa seurassani. Kämppikseni nukkui vielä pidempään kuin minä. Sää vaikutti pitkästä aikaa siltä, ettei ehkä sataisikaan taivaan täydeltä aamusta iltaan. Siispä raahasin polkupyöräni rappukäytävästä pihalle ja lähdin polkemaan. Minulla on todella huono suuntavaisto ja ajelin vahingossa ihan muualle, kuin mihin olin menossa. Päädyin ankealle teollisuusalueelle, jota en tiennyt olevankaan. Onneksi minulla ei ollut kiire, joten poljin rauhassa ja katselin maisemia (vaikkeivät ne niin kauniita olleetkaan), kunnes näin taas jotain tuttua. Löysin lopulta ostoskeskuksen, jonne olin menossa ja ostin uuden jumppamaton ja kauniin laatikon ompelutarvikkeilleni. Siinä vaiheessa, kun pääsin kotiin, vatsani kiljui nälästä ja ryhdyimme valmistamaan lounasta kämppikseni kanssa. En ole koskaan ollut erityisen lahjakas tai edes kiinnostunut luomaan huimia ateriakokonaisuuksia, mutta jotain tolkkua voi keittiöpuuhistani kuitenkin löytää. Samaa ei voi sanoa kämppiksestäni. Hän laittaa väärän levyn päälle ja silloinkin, kun sattuu laittamaan oikean, unohtaa panna sen pois päältä. Ja mitä tulee varsinaiseen ruoanlaittoon, hän on käsittämättömän avuton. Tuntuu, kuin hän menettäisi kaiken maalaisjärkensä sillä sekunnilla, kun pitäisi alkaa laittaa ruokaa. Löysin hänet keittiöstä keittämässä vettä pienimmällä mahdollisella kattilalla, jonne hän kuvitteli panevansa raviolit kiehumaan. Mieleni olisi tehnyt kysyä, mitä ihmettä hän kuvittelee tekevänsä, mutta lopulta päädyin toteamaan kaikessa ystävällisyydessäni, että tuo kattila ei taida olla tarpeeksi suuri. Hän oli hämmästynyt ja kysyi, olenko varma. Olin erittäin varma ja vaihdoimme kattilaa. Pienen alkukankeuden jälkeen lounas osoittautui erittäin onnistuneeksi. Aterioinnin jälkeen raivasin itselleni tilaa olohuoneeseen ja treenasin Pilatesta reilun puolisen tuntia. Illalla minulla oli vielä työpaikan järjestämä hieronta, joka kruunasi mukavan päivän.
Hieronnan jälkeen menin ruokaostoksille. Ruoan ostaminen on hämmästyttävän vaikeaa ja hidasta silloin, kun ruoka aiheuttaa komplekseja. Useimmille ruokaostokset lienevät pakollinen paha ja tylsä toimitus, joka vain täytyy hoitaa. Minun kauppareissujani ei voi kuvailla tylsiksi, kovin vaikeiksi vain. Tänäänkin kuljin edestakaisin lukemattomia kertoja, hypistelin elintarvikkeita, luin kaloritaulukkoja ja laskin purkkeja ja rasioita takaisin hyllyihin useammin, kuin ladoin niitä koriini. Olin mennyt kauppaan melko toiveikkaana, mutta kävelin ulos kassi täynnä samoja tuotteita, kuin lähes joka muukin päivä. Jotain uutta sain kuitenkin lopulta ostettua ja loihdin itselleni yllättävän maukkaan illallisen. Hyvin kevyen ja tarkkaan harkitun tietysti, kuinkas muutenkaan, mutta lämpimän aterian kaikesta huolimatta. Olen itse asiassa todella ylpeä itsestäni – olen syönyt kaksi lämmintä ateriaa tänään. Vielä viime viikolla en voinut kuvitella laskevani kurkustani alas yhtäkään. Lounaalla söin kaiken lisäksi pastaa, jota olen välttänyt kuin ruttoa pitkän aikaa. Olen kuitenkin päättänyt selvitä tästä takapakistani ja pakotan itseni syömään ruokia, joita en halua syödä. Tietyllä kohtuudella kumminkin. Luulen, että minulla on vielä pitkä matka kuljettavana, kunnes sallin itselleni ”normaalin” aterian kaloreita laskematta tai syyllisyyttä potematta. Tälläkin hetkellä tunnen illallisen vatsassani joka hengenvedolla enkä voi olla miettimättä, miten raskas olo minulla varmaan aamulla on. Mutta hiljaa hyvä tulee. Eikö niin?