Jaaha. Viime merkinnästä on vierähtänyt tovi ja melko apeissa tunnelmissa olen silloin näppäimistöä takonut. Ei sillä, että riemukasta tykitystä olisi luvassa nytkään. Kriisi, josta mainitsin viimeksi, on yhä läsnä. Tosin parin viime viikon aikana olen saanut taas haparoivan otteen elämästäni ja tunteistani. Tällä hetkellä taiteilen jossain hyvän mielen ja surkeuden rajamailla. Tasaisen harmaata ja epävakaata, pienikin tönäisy voi kaataa kupin nurin ja sitten mennään taas. Toisin sanoen yritän pysytellä näissä fiiliksissä ja pyrkiä mahdollisesti ylöspäin, mutta pelkään jatkuvasti, että jotain kurjaa tapahtuu ja vajoan taas. Tai ei edes kurjaa, jotain vain. Ei paljoa vaadita, jotta täällä itketään maahan kaatunutta maitoa.
En pidä itsestäni alakuloisena. On hurjan uuvuttavaa olla negatiivinen. Poden myös syyllisyyttä kielteisten tunteiden lietsomisesta. Minä kun olen luonteeltani sitä sorttia, että jos minua jokin pännii, se ei jää keneltäkään huomaamatta. Ja sattuneesta syystä viime aikoina minua on pänninyt aika lailla. Haluaisin niin kovasti olla onnellinen, mutta Olavi Uusivirralle tiedoksi, se ei ole niin helppoa. (Olavi laulaa, että: ”Hei, on niin helppoo olla onnellinen”. No ei ole.) Ikäväkseni olen havainnut, etten oikein voi pakottaa itseäni voimaan hyvin. Yksittäiset päivät saattavat vielä onnistuakin. Ajoittaisten maailmanlopunpäivien jälkeen olen päättänyt, että seuraava vuorokausi saa luvan olla silkkaa karnevaalia, tapahtui mitä tahansa. Toimii yllättävän hyvin, joskin mahdan vaikuttaa melko epätasapainoiselta, kun mielialani vaihtuu yhdessä yössä surullisesta toivottomuudesta epätoivoiselta vivahtavaan elämäniloon. Mutta niin kuin sanottu, toistaiseksi se onnistuu vain yksittäisten päivien ajan. Se on kuitenkin parasta, mihin tällä hetkellä pystyn. Näillä mennään, niin kuin sanotaan.
Uusinta uutta ovat myös kohtalaisen vakavat motivaatio-ongelmat. Työ ei maistu ja valitettava fakta on, että asun tässä maassa ja tässä kaupungissa työni takia. Tuossa vielä jokin aika sitten sain pidettyä henkilökohtaiset vajavaisuuteni ja murheeni työpaikan ulkopuolella, mutta viekkaat pirulaiset ovat salamatkustaneet työpaikallenikin. Eli nyt ei sitten sekään osa-alue elämässäni enää innosta. Johan nyt on jotakin.
Jotta saisin tähän merkintään jotain positiivista latausta, totean, että syömisongelmani eivät yllättäen ole yhtä pahassa jamassa kuin vaikkapa kuukausi sitten. Yllättävää tosiaan, koska yleensä alakulo ja syömisongelmat kulkevat minulla tiukasti käsi kädessä. Älköön kukaan kuitenkaan luulko, että selvillä vesillä ollaan, kyllä täällä yhä kärvistellään! Mutta tällä hetkellä minulla on jonkinlainen kontrolli. Mukavaa. Ehkä tämä taas iloksi muuttuu?