Vessassani on ollut suhteellisen kookas hämähäkki ainakin neljä viikkoa, ehkä kauemminkin. Tällä viikolla näin siellä toisen samanlaisen, ja arvelen, että kyseessä saattaisi olla pariskunta, mene ja tiedä. En haluaisi hankkiutua niistä eroon, koska ne eivät häiritse minua, enkä minä niitä ja tulemme toimeen mainiosti. Mutta yleensä parisuhteessa koittaa aika, jolloin yhdessä on koettu kaikenlaista ja tuntuu, että voisi jo asettua aloilleen ja hankkia jälkikasvua. Minua huolettaa, että tämä hämähäkkipariskunta on juhlinut ja matkustellut ja ottanut nuoruudestaan irti kaiken, mitä otettavissa on ja siirtyy nyt elämässään tähän seuraavan vaiheeseen. Olen kärsinyt aiemmin melko voimakkaasta araknofobiasta ja vaikka hämähäkkipariskunnan ja minun yhteiselo on toiminut tehokkaana siedätyshoitona, jossain täytyy tulla raja vastaan. Perhe olisi liikaa.
Minun elämässäni koittaa pikapuoliin se vaihe, jolloin joudun tarttumaan imurinvarteen ja hurauttamaan ympäri kämppää. Meille on tulossa neljä ystävää viettämään iltaa. Jokainen vieras on naispuolinen ja tarjoiltavat ovatkin sen mukaiset. Kävimme kämppikseni kanssa kaupassa aiemmin päivällä ja lastasimme kärryn täyteen karkkia, suklaata, keksejä ja sipsejä. Lähinnä oman henkisen hyvinvointimme vuoksi ostimme myös kurkkua ja porkkanoita dipattaviksi, mutta sehän on silkkaa itsepetosta, sillä kuka niihin koskee, kun kaikki maailman roskaruoka on käden ulottuvilla. Kaupan käytäviä kaarrellessa en voinut olla ajattelematta, että ostoskärrymme sisältö oli kuin paatuneen bulimikon villeimmistä unelmista. Ei pitäisi vitsailla, sillä yksi vieraistamme taitaa olla taipuvainen noihin puuhiin. Enkä suoraan sanoen itsekään ole ollut kovin kaukana siitä pisteestä, kun sormien kurkkuun työntäminen tuntuu ainoalta jäljelle jääneeltä vaihtoehdolta. Kuukauden tai vuoden syömingit tulossa joka tapauksessa ja toivon, että jokainen meistä selviytyy tästä illasta niin henkisesti kuin fyysisestikin. Ja jotta ilta olisi täydellinen, olemme vuokranneet kaksi romanttista elokuvaa. Totta puhuen minua ne eivät kiinnosta tippaakaan, mutta olen tässä pannut merkille, että minun leffamakuni ei ihan kohtaa muiden viiden kanssa ja olen marttyyrin elkein päättänyt niellä tappioni. Nurisen sitten jälkeenpäin.
Syömisestä puheenollen, kamppailu omalta osaltani jatkuu yhä, sitkeänä ja katkerana. Olen liitänyt laidasta laitaan, kiitänyt kohti pohjaa ja pyristellyt takaisin pinnalle. Ateriointini on ihan sitä sun tätä, joinain päivinä fiksumpaa ja tasapainoisempaa ja toisina äärettömän typerää. Niin tai näin, harhaisuus säilyy. Söin mitä tahansa, en enää tunnista, mikä on normaalia. Poikaystäväni tulee tänne muutaman päivän päästä ja olen onnesta soikeana. Ihanaa nähdä hänet, mutta mukavaa myös nähdä, miten ”normaalit” ihmiset syövät. Sitä odotellessa.