Sen jälkeen, kun statukseni muuttui avovaimosta yksineläjäksi, olen puolihuomaamattani menettänyt kaikenlaista. Kuten musiikkia. Kun parisuhteemme muuttui kaukosuhteeksi, miehen mukana meni tietokone ja tietokoneen mukana musiikki. Kokoelma, jonka olimme haalineet yhdessä asuessamme, on poissa minun ulottuviltani ja yhtäkkiä olen keskellä musiikillista tyhjiötä. Ymmärrän vielä sen, että olen menettänyt valikoiman yhdessäelomme ajalta, mutta mikä selittää sen, ettei levyjäni ole päivitetty viimeiseen kuuteen vuoteen? Vaikuttaa siltä, etten ole ostanut tai saanut ainuttakaan cd:tä sen koommin, kun täytin 19 vuotta. Vaikka vanhoja levyjä on ihan hauska kuunnella nostalgiaa ja toisinaan lievää häpeääkin tuntien, kaipaan meidän kokoelmaamme. Olen kaiken lisäksi ottanut tavakseni kuunnella musiikkia aamuisin siinä toivossa, että se saisi vähän ryhtiä ja rytmiä nihkeästi eteneviin aamutoimiini. Olen tässä luukuttanut teinivuosieni räpit ja popit jo moneen kertaan ja vaikka kämppikseni suhtautuu hämmentävään musiikkivalikoimaani hyväntahtoisesti hymähdellen, haluaisin jatkossa säästää häntä kaiken maailman Eminemeiltä ja kumppaneilta. Näin ollen olen pyytänyt poikaystävääni tuomaan visiittinsä yhteydessä aimo pinon levyjä, jotta saan taas jotain tolkkua tähän väliaikaiseen musiikkityhjiööni. Kyllä se tästä taas lähtee!
Sunnuntainen illanviettomme tyttöjen kesken oli erittäin onnistunut! Kaikilla oli hauskaa ja vieraat viipyivät melko myöhään. Tarjoiltavammekin hupenivat silmissä, vaikka naposteltavaa olisi riittänyt kahdellekymmenelle. Illan päätteeksi päädyimme pakkaamaan kaappiin ainoastaan puoli pakettia keksejä, kaikki muu katosi vatsoihin. Mieletöntä, kuinka paljon ruokaa kuusi hoikkaa tyttöä saakaan sisäänsä ahdettua. Napostelua painostikin varsinainen maailmanlopunmeininki, jokainen meistä söi, kuin ei olisi ennen ruokaa nähnyt, tai ainakaan tulisi enää koskaan näkemään. Mutta mitäpä siitä, parempi niin. Hyvä, että maistui.
Lähes yliluonnolliselle tasolle yltänyt roskaruoan ahmiminen varjosti kuitenkin seuraavaa päivääni. Ei sikäli, että siinä mitään yllättävää olisi ollut. Turha edes mainita, millaista morkkista koin seuraavana aamuna, kun vatsa näytti yhä jalkapallolta ja ajatuskin suklaasta tuntui vastenmielisemmältä kuin ehkä mikään koskaan aiemmin. Päivää ei parantanut vaa’an lukema, joka oli 600 grammaa suurempi kuin viikkoa aiemmin. Joku saattaisi ajatella, että reilun puolen kilon muutos ei voi muuttaa elämänlaatua suuntaan tai toiseen, mutta hah ja pah, miten väärässä tuo henkilö olisi. Alkujärkytyksen jälkeen alkoi suunnitelmallinen kuudensadan gramman tuhoamisprosessi. Sen seurauksena olenkin elellyt viimeiset kaksi päivää varsin niukalla ravinnolla.
Poikaystäväni tulee huomenna ja minun pitäisi vaikuttaa siltä, kuin minulla olisi homma hanskassa. Apua.