Otin pari päivää töistä vapaata, ylitin lätäkön ja piipahdin Suomessa. Kävin läpi kirjavan tunneskaalan alun lapsekkaasta innostuksesta viimeisten päivien tyhjyyteen. Oikeastaan ihan ensimmäinen tunne oli syvä inho ja halveksunta, jonka aiheuttivat Tallinnan satamassa toikkaroivat humalaiset suomalaiset. Sietokykyni on pingotettu ihan äärimmilleen joka kerta, kun lähestyn terminaalia. En voi lakata ihmettelemästä, mikä tekee suomalaisesta niin surkean, säälittävän ja hävettävän typerän. Satama täynnä suomalaisia, jotka ovat aloittaneet päivän räkäkänneillä kymmeneltä aamulla, päätyneet ensimmäiseen viinakauppaan, kun eivät ole humalaltaan pidemmälle kyenneet ja palaavat lopulta takaisin satamaan kymmenen laatikon viinalastin kera, josta ensimmäinen on jo pahimmassa kiireessä ja janossa avattu. Yritän aina päästä laivaan niin pian kuin mahdollista, mutta edessä on sammaltavia päiväristeilyläisiä, jotka eivät pöhnässään osaa asettaa matkalippuaan turvaporttien lukijaan. Säälin virolaisia satamavirkailijoita, jotka joutuvat näyttämään kädestä pitäen – ja joskus taluttaen – miten turvaporteista kuljetaan. Jos minulta kysyttäisiin, jokainen, joka on liian tiedottomassa tilassa päästäkseen turvaportin läpi, tulisi saattaa suoraan putkaan. Mutta ei kysytä.
Ensimmäinen päivä Helsingissä oli ihana. Olin kävelyllä poikaystäväni kanssa ja rakastin jokaista katua, kujaa ja aukiota. Ajattelin, miten onnekkaita helsinkiläiset ovat, kun saavat asua siellä ja elää helsinkiläistä arkea. Innostuin pienestä sarjakuvapuodista, vaikken ole tippaakaan kiinnostunut sarjakuvista, halusin mennä ravintoloihin, joihin en koskaan olisi helsinkiläisenä astunut, huomasin taloja ja rakennuksia, jotka ovat olleet aina siellä, mutta jotka ovat sulautuneet massaan ensimmäiset 23 vuotta elämästäni. Mutta maanantaina minua alkoi kalvaa tunne, joka iski kunnolla tiistaina. Minä en kuulu tänne. Olen vieras ja vierailen synnyin- ja kotikaupungissani. Elämäni rakkaimmat ihmiset ovat täällä, mutta minulla ei ole kotia. Kun ajattelin asuntoani Virossa, se tuntui enemmän kodilta, kuin asunto, jossa olen viettänyt koko lapsuuteni ja nuoruuteni. Minulle koti on vahvasti sidoksissa materiaan. Missä tavarat, siellä koti. Vaikka kaikki edellytykset kotoiseen tunnelmaan löytyvät sekä vanhempieni että poikastäväni luota, niin kauan kuin vaatteeni, koruni, meikkini ja hammasharjani lojuvat kasseissa, nyssyköissä ja pusseissa, olen kuin hotellivieras. Minun täytyy tietää, missä laatikossa kuorimaveitsi on, miten taloyhtiössä kierrätetään, vaatteideni täytyy olla siisteissä pinoissa kaapissa ja minun täytyy olla surkeiden roinieni ympäröimä. Silloin olen kotona. Inhottava oivallus kertakaikkiaan.